Haastattelussa YLE Radio 1:n iltapäivässä!

Viime maanantaina vierailin YLEn Mediatalolla Ilmalassa. Juttelin parikymmentä minuuttia toimittaja Jalmari Laineen kanssa musiikista – oli oikein kivaa!

Haastattelun pääset kuulemaan tästä, minun osuuteni alkaa kohdassa 28:30. Jos haluat mieluummin lukea haastiksen tekstinä, niin se löytyy kuvani alta. 🌞

Kävin kivassa haastattelussa YLEllä!

Muusikko Eero Saunamäki on nokkahuiluguru

- Kello on 14. Tämä ohjelma on Radio Yhden iltapäivä. Minä olen Jalmari Laine ja tässä äskeisen kappaleen aikana ovi kävi ja studion tupsahti Eero Saunamäki. Tervetuloa.

- Kiitos paljon.

- Mukavaa maanantai-iltapäivää. Sinä olet saksofonisti ja huilisti. Mikä tahansa huilisti, vaan nokkahuilisti. Olet myös laulaja. Monipuolinen muusikko siis.

Voidaan tietysti aloittaa aiheesta vaikeimmasta. Aloitetaan nyt siitä soittimesta, joka tarvitsee hieman kunnianpalautusta tai mainehaittojen tasaamista. Emme siis puhu saksofonista. Saksofonihan on tietysti jotakin elämää suurempaa. Se on Coltranen ja vastaavien maestrojen ylimaalisten asioiden välittämisen väline. Nokkahuiluun saattaa liittyä kouluvuosilta kaikenlaisia traumoja. Millainen soitin on nokkahuilu?

- Nokkahuilu on maailman väärin ymmärrettyin soitin. Nokkahuilu on hirmu monipuolinen. Se on historiallinen soitin. Sitä on soitettu jo keskiajalta lähtien Euroopassa. Se oli renessanssien ja barokin aikana hyvin suosittu ja arvostettu puupuhallin. Se oli muiden puupuhaltimien joukossa. Poikkihuilun, fagotin ja muiden kanssa sitä käytettiin ammattilaisympyröissä. Toki myös harrastajasoittimena. 1750-luvun tienoilla nokkahuilu lähti pois muodista.

Nokkahuilu löydettiin uudestaan 1900-luvun alussa Britanniassa, josta se levisi Keski-Euroopan puolelle jälleen. Orff-pedagogiikan kautta se päätyi koulumaailmaan. Myös Suomeen ja muovitehtaat vaikutti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Nokkahuilu on hyvin ristiriitainen soitin. Sille on tehty hyvin paljon nykymusiikkia 1950-60-luvulta lähtien, joita olen itsekin soittanut, kantaesittänyt ja tilannut suomalaisilta säveltäjiltä kymmeniä teoksia. Minun mielestäni nokkahuiluhan ei ole vain yksi pieni muovinen pilli, mitä siellä koulussa soitetaan, vaan nokkahuilu on kokonainen perhe, johon kuuluu kymmeniä erilaisia, eri näköisiä, eri kokoisia, eri vireisiä soittimia, joista saa hurjan kiehtovia ääniä ulos ja jolla voi soittaa hurjan monipuolista musiikkia. Minun näkökulmastani on se, että meitä ammattilaisia on Suomessa niin vähän, että suuri yleisö pääsee niin vähän kuulemaan soittimen sulosointuja.

- Sen takia koulumaailman ristiriitaiset muistot ovat monilla kuitenkin pääasiallinen muistikuva. Kerro vähän tästä tuoteperheestä. Mieleen tuli heti, että on sopraanonokkahuilua, alttonokkahuilua ja niin poispäin. Ymmärsinkö oikein, että niitä on peräti kymmeniä eri soittimia?

- Joo. Nokkahuilisteilla on tapana, että kun soitaan historiallista musiikkia, niin jos soitetaan keskiaikaista musiikkia, niin sitä soitetaan ikään kuin keskiaikaisen nokkahuilun kopiolla. Historiallisia nokkahuiluaj on säilynyt museoissa ympäri maailmaa, Euroopassakin niitä on paljon.

Soitirakentajat ovat päässeet näihin museoiden vitriineihin tekemään hyvin tarkkoja laskelmia näiden soitinten mitoista ja niitä käsin rakennetaan yksi yhteen kopioita näistä historiallisista malleista. Jos puhutaan renessaassimusiikista, niin soitin kehittyi muutaman sadan vuoden aikana hyvinkin paljon ja siinä on ihan erilainen poraus ja erilainen soundi kuin keskiaikaisessa soittimessa. Sama pätee taas barokkisoittimeen, se on taas hyvin erilainen soitin, missä on vähän erilaiset sormitukset myös.

Sitten 1900- ja 2000-luvullakin on tehty nokkahuiluinnovaatioita, kun on tullut enemmän kiertäviä solistisia nokkahuilisteja, jotka soittavat modernien orkestereiden kanssa isoilla lavoilla, isoissa saleissa, joissa voi olla 1500-2000 istumapaikkaa. Vaikka Musiikkitalo tai Tampere-talon sali, missä itsekin olen soittanut, niin siellä tarvitaan tosi voimakasäänisiä soittimia ja näihin soittimiin on saatettu lisätä jotain läppiä tai jotain muuta, mitkä auttavat soittajaa sen soittamisessa. Olen tehnyt aika paljon soolokonsertteja, niin siellä aina kiehtovin soitin on kuitenkin se kontrabassonokkahuilu, josta tulee hyvin mielenkiintoinen ja huhuilevan oloinen soundi.

- Barokki mainittu, ja barokki liittyy sinun repertuaariisi. Sinulla on tietysti klassista, on jatsia, on nykysäveltäjien teoksia, on vanhempaa, mutta olet myöskin merkittävässä barokki-tapahtumassa ollut mukana toiminnanjohtajana. Kerrotko vähän siitä?

- Olen pari vuotta toiminut Vantaalla toimivan BRQ Vantaa -nimisen vanhan musiikin festivaalin toiminnanjohtajana, ja nyt aloitin tuossa elokuussa myös toisena taiteellisena suunnittelijana yhdessä sopraano Tuuli Lindebergin kanssa.

Meidän festivaali on semmoinen, että se tapahtuu noin elokuun puolessa välissä, kestää noin viikon, ja meillä on reilu kymmenen konserttia ja noin kymmenen oheistapahtumaa siihen päälle. Pääkonserttipaikka on Pyhän Laurin kirkko Vantaalla. Se on käsittääkseni vanhin käytössä oleva keskiaikainen kivikirkko Suomessa.

Ja siellä on huikea hieno akustiikka, joka nimenomaan toimii tälle niin sanotulle vanhalle musiikille. Ja me ollaan kansainvälinen festivaali, eli pyritään tuomaan myös ulkomaisia vieraita. Toki, sanotaan rahoituksellisesti, ajat ovat hyvin haastavia, että toki luotetaan myös suomalaisten huippuhyvään osaamiseen.

Että ei mitenkään pelkästään haalita ulkomailta esiintyjä, vaan oikeastaan minun ja Tuulin ajatus on se, että tehtäisiin tästä festivaalista vantaalainen yhteisöllinen festivaali, missä vantaalainen ja pääkaupunkiseudun ja miksei koko Suomenkin yleisö kohtaa ne suomalaiset sekä kansainväliset huiput.

Mutta minä tykkään tosi paljon toiminnanjohtajan työstä. Minä olen hyvä organisoimaan omaa työntekoani, ja olen aina minun bändeissä ja yhteydessä päätynyt sellaiseksi hahmoksi, joka aina järjestää aikataulut, nuotit ja asiat. Se on jotenkin minulle luontevaa, niin tämmöinen työ sopii myös minulle luontevasti.

- Akustiikasta mennään aasinsiltana vielä tähän soundiasioihin ja siihen, miten asiat soivat. Periodisoittimet. Mainitsit tuossa, että barokin ajan ja keskiajan soittimia valmistetaan historiallisten mallikappaleiden mukaan. Kerro vähän, miltä kuulostaa keskiaikainen sointi.

- Se kuulostaa aika arkaaiselta. Se ei ole ehkä niin hienostunut, mitä semmoinen barokkisoitin on. Se toki johtuu siitä, että ne työvälineet silloin 1300-luvulla on ollut hyvin erilaisia, mitä ne oli 1700-luvulla.

Tokihan me emme voi tietää, miltä ne soittimet on ihan oikeasti kuulostanut silloin 1300-luvulla. Eli jos on säilynyt soitin 1300-luvulta, niin kuin esimerkiksi Tarton kaupunginmuseossa on tämmöinen Tartosta 10-20 vuotta sitten löytynyt soitin, niin emme voi tietää, oliko se se kaupungin paras soitin, joka oli säilytty johonkin tavalla jälkipolville, vai oliko se huonoin soitin, joka oli heitetty johonkin katuojaan ja nyt saadettiin sitten löytää. Eli kyllä siinä niillä soitinrakentajilla on suuri valta ikään kuin päättää ja vähän tehdä semmoinen oma fantasiansa siitä, että miltä se soitin on saattanut kuulostaa. Soittajan näkökulmasta mun mielestä mielenkiintoisinta on se, että kunhan ne eri aikakausien soittimet kuulostaa ja näyttää myös erilaiselta.

Ja se on myös yleisölle kiinnostavaa. Ja näitä asioita mä usein avaan myös omissa konserteissani, että jos mulla on siinä semmoinen reilu kymmenen soitinta tavallaan mun kanssa lavalla, niin yleisö usein kiinnostaa jo kesken konsertin ja varsinkin konsertin jälkeen sitten, että mikä toi oli, mitä sä soitit ja miksi siitä kuului tommoinen ääni. Ja tosta mä tykkään erityisesti ja se on mun mielestä hauskaa.

- Mielenkiintoista. Sä oot tosiaan keikkaileva muusikko, on isoa ja pienempää keikkaa. No sit on semmonen, mikä erottuu ainakin katsojan ja kuuntelijan määriltä edukseen. Sinä olet ollut tällaisessa joulukuun kuudentana päivänä televisioitavassa tapahtumassa parin miljoonan tv-katsojan edessä soittamassa. Kerro vähän siitä.

- Joo, 15 kertaa. Mä oon ollut Kaartin soittokunnassa töissä melkein 20 vuotta. 2016 lähtien muistaakseni Kaartin kombon johtajana. Eli sen alakerran ikään kuin valtakunnan virallisen bilebändin liiderinä. Ja silloin sitä ruutuaikaa tietenkin tulee hyvin eri tavalla kuin sille isommalle orkesterikokoompanolle, joka sieltä parvelta soittaa ne sisääntulomusiikit ja ensivalssit.

Ja joo, se on hyvin merkityksellinen esiintyminen ollut mulle. Mä oon siellä soittanut myös nokkahuilua hyvin monta kertaa, mutta sepä huomattiin sitten vasta silloin koronavuonna 2021, kun oli sellaiset eriskummalliset Linnan juhlat, missä yleisö ei ollut, ja nokkahuilu pääsi siellä vahvasti esille.

Nyt mä oon ollut reilu pari vuotta virkavapaalla Kaartin soittokunnassa. Mä oon tehnyt vähän opiskeluita ja sit mä sain Taiteen edistämiskeskukselta tämmöisen valtion taiteilija-apurahan. Ja nyt mä oon tämän vuoden ja ensi vuoden sitten vielä vietän Suomen kulttuurirahaston työskentelyapurahan turvin vapaana taiteilijana.

Ja vuonna 2027 mä voin sitten ilmestyä jälleen soittokunnan riveihin. Täytyy sanoa, että tämmöisen vapaan taiteilijan työ on hyvin erilaista kuin oleminen orkesteri plus armeija-hierarkian osasena. Ja molemmissa töissä on omat puolensa, sanotaanko näin.

Että kyllä tämmöisessä päivätyössä, missä joku suunnittelee ne työt ja tavallaan työntekijänä mä vaan seuraan viikkolistaa ja huolehdin, että mulla on oikeanlaiset vaatteet, oikeat nuotit, oikeat soittimet ja oon oikeassa aikassa oikeaseen aikaan bussissa. Niin on se aika paljon helpompaa kuin tämä nykyinen elämä, jossa tavallaan täytyy tuoda itseään tykö monille ihmisille ja innovoida ja keksiä ja ikään kuin markkinoida sitä omaa osaamista laajalle ihmisjoukolle. Mutta toisaalta tässä taas pystyy laittamaan omaa persoonaansa peliin ja oon itse täysin vastuussa siitä, että miten ne työt sitten menevät.

Että se on haasteellista. Mutta elämme mielenkiintoisia aikoja siinä mielessä.

- Sä oot myös opettanut nokkahoilua instrumenttina Sibelius Akatemiassa. Millaiset ihmiset hakeutuvat tuon instrumentin pariin oppilaana? Tai minkä aikakauden, minkä tyyppisen musiikin inspiroimaa väkeä on tullut vastaan, kun oot opettanut?

- Yleensä se on sen barokkimusiikin inspiroimaa. Ja hyvin useasti sellaiset henkilöt, jotka päätyy pääaineiseksi opiskelijaksi Sibelius-Akatemiaan nokkahuilulla, on sellaisia, ketkä on ollut oppilaana musiikkiopistossa sellaisella opettajalla, joka itse on valmistunut Sibelius-Akatemiasta tai muusta musiikkikorkeakoulusta nokkahuilunsoiton maisteriksi. Ja kyllä se on se barokkimusiikki, joka näitä ihmisiä eniten Sibelius-Akatemiassa kiinnostaa.

Ja nokkahuilu kuuluukin Vanhan musiikin aineryhmään Sibelius-Akatemiassa, jossa mä itsekin olen toiminut. Toki täytyy sanoa, että näistä vanhan musiikin aineryhmän soittimista, joita siis on barokkiviulu, barokkialttoviulu, barokkisello, viola da gamba, barokkioboe, barokkifagotti, cembalo, tämän tyyppiset soittimet, niin nokkahuilu on siinä mielessä vähän outolintu, koska nokkahuilulla on niin paljon kuitenkin sitä nykymusiikkiohjelmistoa, mitä näille muille soittimille ei niin paljon ole. Ja toisaalta sitten näille muille vanhan musiikin soittimille on enemmän niitä orkesteritöitä, vaikkapa barokkiorkesteritöitä, kuin nokkahuilulle.

Että siinä mielessä se työskentely siellä on tosi ihanaa. Mä tykkään hirveästi opettaa siellä, ja mulla on ollut aika paljon myös sitten tämmöisiä ihan alottelevia nokkahuilisteja, sanotaan sivuaineeseen, vaikkapa kirkkomuusikot ottaa usein nokkahuilun sivuaineeksi. Ja tällä hetkellä mulla on sivuaineisena opiskelijana muun muassa Radion Sinfoniaorkesterin huilun äänenjohtaja Kaisa Kortelainen, joka myös otti nokkahuilun sivuaineeksi.

Ja tavallaan skaala on hurjan laaja, eli siellä työskennellään tavallaan jo hyvin pitkällä olevien muusikoiden kanssa, ja sitten toisaalta sellaisten kanssa, joilla ei välttämättä ole puhallinsoittimista minkäänlaista käsitystä. Ja se on musta hyvin haastavaa ja mukavaa.

- Mainitsemasi Kaisa Kortelainen oli tässä joitakin viikkoja sitten samassa studiossa muuten piipahtamassa juttusilla, niin ikään. Barokista tuossa puhuttiinkin, ja ei tullut mitenkään yllätyksenä, että ne, jotka nokkahuilua opiskelevat, ovat barokin perässä ikään kuin. Mutta mainitsit, että siis nykymusiikkia ja nykymusiikilla tietysti klassisen musiikin yhteydessä tarkoitetaan ihan 1950-60-lukukin. Sekin on nykykamaa. Onko siltä aikakaudelta ja niistä tyyleistä jotain vaikuttavia teoksia tässä, mitkä voisit nostaa, jos pyytäisin suosituksia?

- Joo, no se on, ehkä jos mietitään niitä ikään kuin vanhimpia nykymusiikkiteoksia sieltä 70-luvulta, niin siellä löytyy tämmöisiä japanilaisia. Makoto Shinoharan ja Maki Ishiin teokset on esimerkiksi tämmöisiä aikansa semmoisia avantgarde-legendoja. Ja sitten Luciano Beriolla, kun on tämä Sequenza-soloteossarja soittimille, niin on myös huomattavasti tähän Sequenza-sarjaan kuuluvan nokkahuiluteos, esimerkiksi Gesti.

Nämä on niin tämmöisiä legendaarisia kappaleita. Sitten sanotaan, että se kenttä alkoi aika paljon elää siinä 80-90-luvulla, niitä teoksia alkoi tulla jo niin kuin hurjia määriä. Ja sitten mä aloin itse tilaamaan näitä sitten 2004, ja sanotaan, että mulle tärkeimpiä teoksia on sitten tietenkin mun omat tilaukset ja kantaesitykset, ja sitten niistä voisi ehkä nostaa näitä konserttoja, mitä mä oon sitten päässyt soittamaan suomalaisten sinfoniaorkestereitten kanssa.

Ja näistä tällä hetkellä levytettynä on Kalevi Ahon nokkahuilukonserto, jonka toi BIS-levy-yhtiö julkaisi kaksi vuotta sitten.

- Ja ennen Ahoa mainitsemista säveltäjistä ainakin Berio, tässä hänen syntymästään tuli pyöreitä tässä ihan taannoin. Olet hiljattain ollut Salzburgissa, ymmärsinkö oikein?

- Joo, mä olin siellä paikallisessa musiikkikorkeakoulussa pitämässä mestarikurssia. Siellä on semmoinen erittäin kuuluisa nokkahuilusolisti, professori kuin Dorothee Oberlinger, ja mä järjestin sitten Dorothee Oberlingerille konsertin ja mestarikurssin tänne Helsinkiin muutamia vuosia sitten. Ja silloin oli vähän jossain kahvipöytäkeskustelussa puhetta sitten jatkokutsusta, ja mä vähän nyökkäilin, että olisi kiva, mutta saas nähdä, toteutuuko ikinä. Mutta vuodet vierivät, ja sieltä se kutsu sitten kuitenkin tuli.

Ja siellä oli tosiaan tosi tasokas ja iso nokkahuiluluokka, missä oli toistakymmentä opiskelijaa. Mä pidin siellä semmoisen parin päivän intensiivikurssin, jossa mä sitten esittelin suomalaista repertuaaria, mitä mä oon itse tilannut tai mitä on mua ennen tilattu. Ja sitten me soitettiin myös yhdessä siellä tällaista vähän niin kuin kollektiivista improvisaatiota, semmoisen Jukka Tiensuun Rubato-nimisen teoksen muodossa.

Ja sitten mä pääsin siellä kuuntelemaan myös muutamia tutkintoja ja tutustumaan muutenkin siihen koulun toimintaan, että se oli kyllä tosi hienoa.

- Mozarteum-musiikkikorkeakoulussa siellä, nimekäs oppilaitos. No voitaisiin ehkä pari sanaa puhua myös toisesta puhaltimesta saksofonista, joka myös kuuluu sun repertuariin. Saksafonia ei tietysti tarvitse ehkä puffata samalla tavalla kuin nokkahuilua on pitänyt. Mitä on merkittäviä saksofoniteoksia, mitä oot päässyt soittamaan?

- No, mulla on saksofonista vähän tämmöinen, sanotaan omanlaatuinen ura, että mä oon klassisesti koulutettu saksofonisti enemmänkin. Jo Tampereella, josta mä oon kotosin, niin siellä oli klassisen saksafonidiplomin tehnyt opettaja. Se on yhtä harvinaista kuin nokkahuilussa, ellei jopa harvinaisempaa.

Ja siellä tavallaan tuli se semmoinen ranskalainen 1920-30-40-luvun repertuaari tutuksi. Sitten Sibelius-Akatemialla opiskelin siis nokkahuilusoiton lisäksi klassista saksofonia sitten Pekka Savijoen luokalla. Ja sitten jossain vaiheessa perustettiin kollegoiden kanssa saksafonikvartetti Aava.

Ja siitä mä voisin nostaa muutamia kvartettoja, esimerkiksi Florent Schmittin kvartetto, joka joskus tehtiin tämmöinen hurjan haastava ja hurjan hieno teos saksofonikvartetille muutenkin. Ja sitten ehkä kvartettimateriaalista tämmöiset varaset Singeleen kvartetot sieltä ihan 1850-60-luvulta, kun saksofoni oli keksitty. Niin mun mielestä ne on aika upeita musiikkia.

Mulla on jotenkin mennyt tää oma taiteellinen ura siten, että se nokkahuilusolismi ja se nokkahuilun esille tuonti onjotenkin musta hyvin sisäänrakennettua. Ja tuntuu, että Suomessa on aika paljon sitten saksofonin sanansaattajia. Ja saksofonin mä miellän ehkä enemmän sitten itselleni tämmöisen yhtye- ja orkesterisoittimeksi.

Sitä mä oon siellä Kaartin soittokunnassa pääosin soittanut ja kvartetissa sitten soittanut baritonisaksofonia. Jotenkin nautin siitä roolista, että joku muu ikään kuin enemmän liidaa. Ja mä sitten siinä tuun itse mukana.

Mutta tykkään myös soittaa kevyttä musiikkia saksofonilla ja teen kaikenlaisia hää- ja synttäri-, firma- ja what not keikkoja. Että tietenkin saksofonissa aina yleisöä kiehtoo se soundi ja se ulkonäkö ja se monipuolisuus. Että mulla on vähän semmonen dilemma, että kun mä itseni esittelen uudelle ihmiselle, niin mun pitää aika nopeesti päättää, että kumman soittimen mä sanon ensin vai jätänkö jomman kumman pois. Että mistä saadaan mielenkiintoista keskustelua aikaiseksi.

- Mutta Eero Saunanmäki, sä olet myös laulaja.

- Tämä on totta. Olen koulutettu laulaja. Mä oon laulanut koko ikäni kuoroissa ja musiikkiluokalla ja bändeissä ja muuta, mutta mä en ollut kouluttautunut laulajaksi. Ja sitten tässä täytin neljäkymmentä tuossa muutamia vuosia sitten.

Ja sitten musta tuntui, että nyt tämä nokkahuilu- ja saksofoniasia on jo viety aika pitkälle, mutta tää laulu on jotenkin jäänyt alakynteen ehkä semmoisessa omassa näkyvyydessä tai siinä panostuksessa, mitä siihen on laitettu. Ja sitten mä ajattelin, että elämiä on yksi. Että nyt mä pyrin Pop & Jazz -konservatoriolle laulamaan ja pääsin sinne.

Ja vietin siellä pari vuotta niiden semmoisten 18-20-vuotisten nuorten tähtien ja lupausten kanssa semmoisessa mielettömän avoimessa, ihanan kannustavassa ilmapiirissä, jossa mut otettiin hirmu hyvin vastaan. Ja aika paljon mä ajattelin, että mä oon musiikin maisteri, että mä menen tavallaan toiselle asteelle opiskelemaan musiikkia, niin se nyt menee sitten siinä aika iisisti. Mutta ei se ihan niin mennytkään.

Kyllä sanotaan, että opiskelu tavallaan sieltä kevyen musiikin näkökulmasta on hyvin erilaista kuin taidemusiikin näkökulmasta. Ja lainalaisuudet on osittain erilaiset. Ja sitten laulutaito siellä karttuu, mutta täytyy sanoa, että mä myös innostuin ehkä musiikista muutenkin uudestaan. Mä innostuin kuuntelemaan musiikkia, sekä taide- että rytmimusiikkia. Mä sain hirveästi sieltä kaikkia hyviä ideoita ja vaikutteita. Ja jotenkin musta tuntuu, että meillä soi kotona nykyään enemmän musiikki. Kun mä kuljen kadulla, niin enemmän kuuntelen kuulokkeista musiikkia.

Mutta laulaminen esiintyjän näkökulmasta...jos olet instrumentalisti, niin siinä on aina se soitin esiintyjän ja yleisön välissä. Mutta kun on laulu, niin siinä ei ole mitään. Ja sitten kun kaikki ihmiset kuitenkin osaa laulaa jollain tavalla, niin siinä on jotenkin eri tavalla alastumana tai haavoittuvana siinä yleisön edessä. Mutta toisaalta se on myös paras ja vahvin tapa koskettaa sitä yleisöä. Niin se on mun mielestä se, mikä ainakin mua laulamisessa kiehtoo.

- Eero Saunanäki, kiitos näistä sanoista ja vierailusta Radio yhden iltapäivässä.

- Kiitoksia, mukavaa viikkoa.